Viima

Täällä käy hemmetinmoinen viime ja vettä sataa. En tykkää yhtään syksyn ja talven siirtymävaiheesta. Rakastan talvea ja syksyä, mutta en marraskuuta. Seison pysäkillä katoksessa muka suojassa, vaikka todellisuudessa vettä sataa niin viistosti, ettei katoksesta ole mitään hyötyä. Villakangastakkini on ihan märkänä.
Kuuntelen kuulokkeista Taylor Swiftin uutta kappaletta Sweeter than Fiction, ja sisäinen swiftieni herää pitkien unien jälkeen jälleen eloon. Kappale tuo ehkä hiukan valoa harmaaseen ja pimeään päivääni.
There you stand next to me.

Musiikin voima

Jotenkin tänään aamulla olin ihan yyber väsynyt. Pysyin hädintuskin pystyssä. Kuitenkin raahauduin silmät ummessa kouluun. Onneksu raahauduin.
Meillä on nyt bändikurssi. Musiikki oikein pamautti energiaa suoniini. Päivä alkaa oikein mukavasti sittenkin.

Ikääntyminen

Olin eilen koko päivän mummolassani mummuni syntymäpäiviä viettämässä. Tuli siis syötyä aika reilusti, jos ei nyt liikaa. Ensin oli tarjolla alkusalaattia missä oli kanaa ja pastaa, sitten oli savulohta, lihapullia, pastaa, perunaa ja vihanneksia. Jälkiruuaksi oli itsetehtyä vadelmapannacottaa ja sitten vielä kahvipöytä kaikenlaisten juustokakkujen ja pullien ja keksien kera. Olo oli lievästi sanottuna turvonnut. Olin vihainen itselleni kotiin päästyäni. Mummulassa vaan on täysin mahdotonta kontrolloida syömisiään. Silti yritin. Mutta mummopa oikein kummasteli että "oletkos alkanut säännöstellä syömisiäsi, kai nyt pyhänä saa herkutella?". Äiti totesi siihen että eeei säännöstele ja tottakai saa herkutella. Itse olen asiasta aikalailla erimieltä. En ole mistään siroimmasta päästä. Kotiin lähdössä sitten halasin vielä mummua ja hän siinä toitotti, että ompas laiha tyttö. Olen täysin normaalipainoinen!
No  jokatapauksessa, lipesin itse aiheesta. Minun piti siis puhua ikääntymisestä. Tämä tuli esille, kun äitini pyysi minua tekemään mummulle kortin. Kortissa ei missään nimessä saisi mainita kuinka paljon mittari näytti tai muutenkaan mitään vanhenemisesta. Olin kummissani. Tein sitten ihan tavallisen tylsän kortin helmiäispohjalle ja sain kehut niskaani.
Vanhat ihmiset ovat usein masentuneita tai toitottavat vain, kuinka vanhoja ovat, ja että ei enää meidän iässä. Miksei enää teidän iässä? Miksei saisi tehdä sitä mitä haluaa, iästä riippumatta. Miksi pitää värjätä piiloon kaikki ne ansaitut hopeat hiussuortuvat? Minun mielestäni ihminen on juuri niin vanha, kuin miltä sisällä tuntuu. Olen ehkä itse vähän huono esimerkki, mutta saatan usein omanikäisieni seurassa kokea jotkut asiat erittäin lapsellisiksi. (Olen siis viisitoista) En vain todellakaan ole sellainen tyypillinen party hard nuori, vaan luokittelisin itseni ennemminkin fiksuksi ja ajattelevaiseksi. On minullakin tietty hulluja unelmia ja olen ehkä lievästi sanottuna pilvilinnojen piirtelijä, mutta ainahan saa unelmoida.
Itse haluan sitten joskus vanheta arvokkaasti ja aion olla ylpeä jokaisesta hopeasta jota kannan päänuppini päällä. Ja niinhän se on, että mitä vanhemmiksi tullaan, sitä viisaampia ollaan.

Myöhässä

Ulkona ilma on muuttunut kirpeämmäksi. Isän piti tulla hakemaan puolelta. Eipä näy vielä. Jalkoja paleltaa, vaikka minulla onkin farkkujen alla sukkahousut. Olen vain sellainen vilukissa. Jalusta ja reenikassi painavat aika paljon yhdellä olkapäällä. Ehkä pitäisi laskea ne alas. Mutta sitten en kyllä jaksa nostaa niitä enää ylös.
Isä tulee. Pääsen auton lämpöön.

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä. Kaupungilla on hämmentävän hiljaista. Kaupat on kiinni ja ikkunat pimeinä. Itseni lisäksi Hämeenkadulla kävelee vaan muutama hassu ihminen, eikä autojakaan mitenkään hirveän runsaasti ole liikkeellä. Tuntuu kuin koko paikka olisi unessa. Aivan toista, kuin maanantai-iltapäivänä kello neljän jälkeen, kum kaupat kuhisevat ihmisiä. Kun pääsen puistoon, näen siellä paljpn ihmisiä tuulipuvuissa lasten ja koirien kanssa ulkoilemassa. Tykkään kävelemisestä. Silloin voi antaa ajatusten harhailla vapaasti. Tuuli puskee vasten kasvoja ja kaikki ihmiset näyttävät iloisilta. Hautuumailla oli kynttilöitä. Meidän perhe käy viemässä kynttilät vasta hämärän aikaan. Mummini ja isomummini haudoille.
En ole joutunut kokemaan läheisen kuolemaa. Voin vain kuvitella, miltä tumtuu menettää oma äiti tai sisko tai veli tai vaari. Olin vasta kolmevuotias kun mummini kuoli. Syöpään. Syöpä on mielestäni kamala tappaja. Tajusin sen todellisen kamaluuden vasta lukiessani John Grernin mestariteosta 'tähtiin kirjoitettu virhe'. Se on mahtava kirja. Muuta en voi sanoa. Sanon vain että lukekaa se.

Hyvin epämääräistä iltaa

Reenit loppui. Hiki valui ja nilkkoja särki. Mutta oli kivaa silti. Autossa radio kerroo epämääräisiä tutkimustilastoja. Tutkimuksen mukaan ihmiset katsovat enemmän naisen rintoja kuin hänen kasvojaan. Aika halventavaa. Miksi ihmistä ei voida arvostaa sisällön takia. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ulkokuoreen ihastutaan, luonteeseen rakastutaan.
Täänään olen tuntenut suurta vastenmielisyyttä siskoani kohtaan. Hän on tosi tosi murrosikäinen. Kaksitoista vuotias siis, mutta toivon syvästi ettei sen uhmakkuus enää pahenisi. Tänään päätin pitkästä aikaa soittaa pianoa ja siskoni sattui istumaan vieressä lulemassa kokeeseen. Hän suuttui ja rupesi huutamaan että tämä vielä kostetaan. Anteeksi mutta mikä kostetaan?
Nyt olen superväsynyt. Onneksi on viikonloppu. En kestäisi enää yhtään reenejä kymmenentunnin tanssiviikon jälkeen.

Bussimatkalla

Taulu kertoo että bussi tulee lahden minuutin päästä.  Vierestä menee toinen bussi. Ihmisiä seisoo käytäville ahtautuneena. Mahdankohan saada istumapaikan omasta bussistani.
Menen bussiini. Neljän paikka on tyhjänä, joten menen siihen. Seuraavalla pysäkillä viereeni istuu nainen, joka haisee vahvasti viinalle, mutta ei vaikuta yhtään humalaiselta. Naisella on turkki päällään, pikemminkin tekoturkki. Hänellä on silmissä rajaukset, muttei ripsiväriä. Hän puhuu miehensä kanssa puhelimessa. Aikovat valmistaa mätitahnaa ja kaviaaria. En tykkää mätitahnasta enkä kaviaarista. Enkä liiemmin tuosta naisestakaan.
Hyppään ulos bussista. Kävelen hiekkatietä pitkin kun takaani tulee tyttö. Tai hänen ikäänsä on vaikea sanoa. Vo ei, olen nähnyt hänet ennenkin. Hän onkin vielä elossa. Miten noilla jaloilla pysyy edea pystyssä. Miksei kukaan hae hänelle ammattiapua anoreksiaa vastaan? Kaverillani oli anoreksia. Hän selvisi, mutta ystävyytemme ei.

Hetkellinen rakkaudentarve

Bussi on taas ihan täynnä. Jouduin istumaan bussin ihan takaosaan. En ikinä mene taakse vapaaehtoisesti. Nyt on huono olo ja päätä särkee. Yritän silti lukea kirjaani. Ajatukset kuitwnkin harhailee eilen bussissa näkemääni poikaan. Voi kuinka kliseistä. Poika oli kuitenkin niin hyvännäköinen. Hän tuijotti minua bussissa koko ajan. Tai ainakin minusta tuntuu niin. Hyppäsin bussistakin pois samalla pysäkillä kun hän, ja seurasin vähän matkaa. Tajusin etten kuitenkaan voinut loputtomiin stalkata häntä, joten käännyin liikennevaloista eri suunta. Poika ikäänkuin kääntyi katsomaan ja ehkä jopa humyili minulle. Ehkä olen ihan sekaisin. Ehkä olen lukenut liikaa kirjoja kuten Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, ja ehkä olen alkanut ajatella kuten kirjojwn päähenkilöt. Kuvittelen, että minunkin prinssini ilmestyy jotenkin arkisen uskomattomalla tavalla. Jopa lukiessani kyseisä kirjaa keskustorilla penkillä lamppujen alla, toivoin, että joku istuisi viereeni ja kysyisi 'mitä luet?' ja se olisi kaiken alku. Ehkä olen vain sekaisin päästäni. Toivoisin vaan niin kovasti jonkun ilmestyvän. Mutta niinhän sitä sanotaan, että se tulee kun sitä vähiten odottaa.

Mäyräkoira

Kaupan pihalla oli koira. Se haukkui koko sen ajan, kun odotin bussiani. Se oli mäyräkoira ja se oli suloinen. Minun teki mieli ottaa se kotiin ja piilottaa se sänkyni alle ja syöttää sille nakkeja. En kuitenkaan ottanut. Paikalle tuli sen omistaja, jolla oli suuri kaljamaha. Koiran olisi ollut parempi sänkyni alla.