Bussi on taas ihan täynnä. Jouduin istumaan bussin ihan takaosaan. En ikinä mene taakse vapaaehtoisesti. Nyt on huono olo ja päätä särkee. Yritän silti lukea kirjaani. Ajatukset kuitwnkin harhailee eilen bussissa näkemääni poikaan. Voi kuinka kliseistä. Poika oli kuitenkin niin hyvännäköinen. Hän tuijotti minua bussissa koko ajan. Tai ainakin minusta tuntuu niin. Hyppäsin bussistakin pois samalla pysäkillä kun hän, ja seurasin vähän matkaa. Tajusin etten kuitenkaan voinut loputtomiin stalkata häntä, joten käännyin liikennevaloista eri suunta. Poika ikäänkuin kääntyi katsomaan ja ehkä jopa humyili minulle. Ehkä olen ihan sekaisin. Ehkä olen lukenut liikaa kirjoja kuten Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, ja ehkä olen alkanut ajatella kuten kirjojwn päähenkilöt. Kuvittelen, että minunkin prinssini ilmestyy jotenkin arkisen uskomattomalla tavalla. Jopa lukiessani kyseisä kirjaa keskustorilla penkillä lamppujen alla, toivoin, että joku istuisi viereeni ja kysyisi 'mitä luet?' ja se olisi kaiken alku. Ehkä olen vain sekaisin päästäni. Toivoisin vaan niin kovasti jonkun ilmestyvän. Mutta niinhän sitä sanotaan, että se tulee kun sitä vähiten odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti